Taannoisen Runokuun ohjelmistossa tuli useammassa paneelissa mainituksi
runouden oletettu marginaalisuus. Nykyrunouden tietyt ilmentymät, kuten
tietynlaiset runokokoelmat, toki ovat marginaalissa siinä mielessä, että niitä
ei myydä kovin paljon.
Minussa heräsi kuitenkin jonkinlainen vastarinta ajatukseen siitä, että runous olisi jollakin tavalla eriytynyt ilmiö, jota tekevät ja kuluttavat samat ihmiset. Ehkä olen ylitulkinnut joitakin puheenvuoroja, eikä marginaali-sanaan liitykään tätä eriytymisen aspektia. Ja toki saattaa olla niin, että niinsanottuja vaikeita, paneutumista vaativia kokoelmia, kuten Tennilän Onttoa harmaata ahmivat lähinnä ihmiset, jotka itse ovat myös runoilijoita tai muutoin tekemisissä Poesian tai muiden runokeskeisten toimijoiden kanssa.
Kuitenkin runoudesta puhuttaessa täytyy ymmärtää runouden erityinen luonne ja olemus sekä erityisesti jotakin olennaista runouden kielestä: kielen monikerroksisuus, monimerkityksellisyys ja materiaalisuus. Runouden konventiot yltävät tunnetun historian hämäriin asti, ja ne voidaan havaita nykykirjallisuuden loistavimpien tähtien keinoissa. Kaiken kaunokirjallisuuden muodostamassa maailmankaikkeudessa ei ole mitään kolkkaa, jonka taipeisiin runous ei olisi ujuttanut veikeitä sormiaan.
George R. R. Martin kirjoittaa viihteellistä, klassista epiikkaa, joka tokikin juontaa juurensa kansanrunouteen. Martinin tapa kirjoittaa uudistaa tätä perinteikästä lajia: hänen kuvailuunssa on uinut modernin realismin näkökulmatekniikkaa, konkretiaa ja ihmisen ympäristösidonnaisuuden tematiikkaa. Runous on teoksissa läsnä paitsi niiden eeppisyydessä, myös allegorioissa ja kuvailussa realismin rinnalla. Esimerkiksi kohtauksessa, jossa esitellään lyhytkasvuista, älykästä Tyrion Lannisteria, käytetään runon kuvakieltä sekä runollisuutta juuri tässä runouden käsitteen laajemmassa mielessä.
Kohtauksessa Tyrion avaa tavernan oven, ja maahan heittäytyy pitkä varjo. Tämä yksinkertainen, mutta nerokas pieni kohtaus kuvaa Tyrionin älyllistä ja henkistä jättiläismäisyyttä, joka on kuin varjo, ja jää keskiaikaisten (tai inhimillisten) ennakkoluulojen vuoksi ikään kuin näkymättömiin ”kääpiön” taakse. Jonkin oven eli mahdollisuuden avautuessa Tyrioinin suuruus, hänen varjonsa, kuitenkin tulee äkkiä näkyväksi. Henkilön kaikki myöhemmät teot ja kokemukset voidaan peilata siihen hetkeen, kun Tyrionin varjo heittäytyy pimeälle pihalle.
Runouden kieli ja monikerroksisuus näkyy muidenkin meteorimaisten, myyvien kirjailijoiden teoksissa. Katja Kettu on tästä ilmeinen esimerkki, sillä hänen uusimpaisensa, Yöperhosen, takakannessa komeilee hyvinkin modernistinen, kuvakielinen ja metakirjallinen runo: ”Selkovereni siinä, litilempi linnunpoikani. Minä olen kaikukoppa sinun kieltesi soida.” Toki Ketun kieli ylipäätään onomatopoeettisuudessaan ja kekseliäässä taikinamaisuudessaan täytyy nähdä nimenomaan runollisena. Jos runouden erityispiirteinä ei voida pitää juuri kieltä, monikerroksisuutta ja kuvainnollisuutta, koko sana "runous" joutuu epäilyttävään valoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti