Kävin
hammaslääkärissä, mikä oli hyvin jännittävää. Viimeinen hammaslääkärikäynti on
tullut tehtyä joskus pari vuotta sitten, toisin sanoen menneinä ynnä muinaisina
aikoina, joiden jälkeen hammaskalustossani on varmasti tapahtunut kaikenlaista
liikehdintää, rapistumista, kohoamista ja muuta maisemallista.
Esitäyttölomakkeessa
kysyttiin, olenko masentunut tai ahdistunut. Huomasin, että en ole, ja laitoin
rastin kohtaan ”ei”, ja se tuntui mukavan painokkaalta.
Itse
vastaanotto meni myös oikeastaan ihan hyvin. Pahimmat pelkoni eivät käyneet
toteen, toisin sanoen purukalustoni ei ryhtynyt murenemaan sinne vastaanotolle,
vaikka kaksi valkotakkista naista tökki minua sellaisilla välineillä, joiden
hallussapito on takuulla kiellettyä vankiloissa.
Oikean
poskeni alarivistössä sijaitsee, oikein syvällä suussa, neljäs viisaudenhampaistani.
Se tuntuu joka vuosi hitaasti ja kivuliaasti hakevan enemmän tilaa itselleen, mutta
jää aina vähän ikenen alle piiloon niin, että sen peseminen on mahdotonta ja
hampaan ympäristö tulehtuu helposti.
Koska
mokomaan viisaudenhampaaseen oli päässyt kehkeytymään (pieni) reikä, kiltti lääkäri
tökki sinne väliaikaisen suojapaikan, ettei hammas kipeydy tai tulehdu ennen
kuin sitä ryhdytään repimään irti.
Kurkistin
sitä kotona peilistä. Väliaikainen paikka on jokin hopeainen ja kimmeltävä,
oikeastaan aika hieno. Melkein toivoisi, että se jäisi sinne posken uumeniin
kimmeltämään, eikä tarvitsisi alistua kammottavahkoon irtirepimisoperaatioon.
Tulin tätä
kaikkea kovaa, valkeaa ja hitaasti muuttuvaa, sekä toki yksiselitteisen
materiaalista hammasainesta kohdatessani pohtineeksi sitä, miten materiaalisia
ovat myös ihmisen käyttäytymismallit, tunnekuviot ja ajattelun suunnat.
Omiin
mentaalisiin rakenteisiinsa jotenkin tottuu samalla tavalla kuin kiukutteleviin
hampaisiin, jotka puskevat esiin jostakin kehon syvyyksistä. Harva ihminen
intuitiivisesti haluaa ryhtyä repimään kehonsa osia erilleen toisistaan, vaikka
tilanne vaatisi sitä aivan ehdottomasti. Mieluummin pidetään kiinni kivusta kuin silvotaan tutuksi käynyttä muotoa.
Tämä rakkaus tuttuuteen kaiketi juuri hankaloittaa oman
käyttäytymisenkin muuttamista. Pelottaa, että mitä jos minä rikon nykyisen olemiseni perustat, mutta mitään uutta ei rakennukaan. Mitä jos jää vain
valkeita pirstaleita, joista ei enää synny uutta muotoa.
Kiinni kasvaminen ei kuitenkaan ole viisaudenhampaiden tarkoitus. Ne
puhkeavat kivuliaasti ja vaativat huomiota, ja sitten ne kiskotaan juurineen irti leukaperistä. Kudos hampaan ympärillä ei enää tulehdu niin helposti. Muutama viikko operaation jälkeen ei tule edes tunnusteltua kielellä sitä kohtaa, jossa puristava hammas joskus oli. Aivot ovat muuttuneet.
