Joku diipadaapa iltasella.

Ruotsia opiskellessani törmäsin sellaiseen sanaan kuin!

Äntligen! Vihdoinkin!

Ja tuli mieleen, että ehkäpä Änimlingistä voi vetää siihenkin jonkun alluusion, kunhan ei marise loputtomasti siitä että onko siinä nyt tarpeeksi samoja kirjaimia;

Äntligen, Änimling,
vihdoinkin, jokin vetää henkeä. Tai ymmämmyymmärtää.

Ja sitten opin sellaisen sanan kuin älskling; rakas, kulta, kultanen. Älskling, niin kuin joku keveä ääni, ehkä lehti.

Pii! Puu pii, puupii älskling, kukittelee.

Juu. Hyvää yötä.




P.S.

Onko ruotissa näin paljon ling-sanoja? Miksi en ole ennen lukenut ruotsia? Olen tyhmä! Mutta ei kai siinä, mitäs se haittaa, nytpäs opettelen sitten. Ruotsi on kyllä omituinen kieli, siis, taikatemppukin on "trollkonst". Kuulostaa kauhean söpöltä! Kuvittelen jonkun punalakkisen hiippelipiippelin heiluttelemassa hyväntahtoisesti liian isoa taikasauvaa.

En myöskään pääse yli sanasta "tolfte", kahdestoista. Tolfte on mun mielestä ihan selvästi joku muumihahmo. Joku vähän paksu ja outo, ja söpö. Tolfte! Tallero!

Lyhyesti sanottuna Weinstein oli loistava tuottaja.

Haluan naistenpäivän jatkojen hengessä kirjoittaa oman näkemykseni siitä, miten väkivaltaan tulisi mielestäni suhtautua, jos ja kun raiskauksia tapahtuu taidealalla.

Metoo-kampanja on saanut aikaan keskustelua myös siitä, missä määrin teos ja tekijä pitäisi erottaa toisistaan, ja pitäisikö raiskausten tai muun väkivallan vaikuttaa siihen, miten taideteoksia tulkitaan, ja keskustelu on koskettanut myös sitä, pitäisikö taideteoksia poistaa gallerioista sen takia, että tekijä on ollut, tai on, väkivaltainen.

Olen huomannut diskurssissa kaksi asennetta, jotka haluan nostaa tässä esiin; toisaalta sellainen jyrkkä asenne, että on ehdotettu esimerkiksi Akseli Gallen-Kallelan Ainoa ja Väinämöistä kuvaavan teoksen poistamista, koska joku on tulkinnut teoksen seksistisenä. (Sanotaan nyt heti ensimmäiseksi, että kyseinen taulu ei ole missään nimessä seksistinen, vaan päin vastoin feministinen, ja sitä on nyt mielestäni joku moraalipäissään tullut tulkinneeksi vähän hupsusti.)

Sirpa Kähkönen (kirjailija, toiminut kustannustoimittajana, Kirjailijaliiton puheenjohtaja) on kirjoittanut näihin melko äärimmäisiin kannanottoihin eräänlaisen vastineen. Kähkönen on todennut, että tällainen "poistetaan koko tuotanto"-suhtautuminen kauhistuttaa häntä. Kähkösen mukaan taide nousee ristiriidoista, ja että taiteilijat ovat myös virheellisiä ja rosoisia. Näitä virheitä ei Kähkösen mukaan tulisi poistaa taiteen kentältä. Kähkönen silti toteaa, että aseman väärinkäyttäjät täytyy laittaa kuriin.

Toivoisin, että tässä keskustelussa ymmärrettäisiin nyt eräs tärkeä, käsitteellinen ja sosiaalispoliittinen tekijä. Nimittäin se, käyttääkö tekijä taideteoksiaan, taidettaan tai taiteilijan asemaansa jollakin tavalla hyväksi hiljentääkseen, suostutellakseen tai muuten tuhotakseen ne ihmiset, joita on käyttänyt hyväksi.

Eli siis, on tarkasteltava sitä, onko taiteilijan asema ollut jotenkin oleellinen osa sitä rakenteellista mekanismia, joka hiljentää, ja joskus tappaa, väkivallan kohteeksi joutuneita ihmisiä, ja myös osa sitä koneistoa joka estää naisia esimerkiksi etenemästä urallan ja pääsemästä johtoasemiin.
Jos ei ole ollut, silloin mahdollista väkivaltaa on tarkasteltava jotenkin muuten kuin taiteilijan aseman huomioon ottaen.

Esimerkkinä henkilöstä, joka on selvästi käyttänyt asemaansa taidealalla hiljentääkseen naisia jne. on helppo käyttää Weinsteinia, joka on viime aikoina noussut otsikoihin New Yorker- artikkelin myötä. Weinsteinin koko imperiumi on käytännössä jäädytetty väkivaltasyytöksistä johtuen, samoin kuin Weinsteinin vaimon yritys - käytännössä tämän miehen koko elämäntyö on sytytetty palamaan.
Weinsteinista kirjoitetaan nyt siihen sävyyn, että hän on jonkinlainen paha hirviö. Totta kai Weinsteinin teot ovat hirviömäisiä. Ongelma on kuitenkin tämä: Weinstein ei noussut valtaan, ja pysynyt vallassa, hirviömäisten tekojensa avulla.

Weinsteinin hirviömäisiä tekoja katsottiin läpi sormien, ja Weinsteinia vastaan taistelevat ihmiset hiljennettiin, koska hän tuotti loistavia elokuvia, ja sitä kautta teki paljon rahaa. Eikä Weinstein pelkästään tehnyt paljon rahaa - hän oli myös arvostettu, koska hän tuotti laadukkaita, hienoja, visuaalisesti loisteliaita elokuvia. Näillä keinoin Weinstein pystyi levittämään valtansa niin laajalle alalle kuin pystyi - hän ei noussut valtaan minkään hirviömäisen hirviötaktiikan avulla. Hän nousi valtaan, koska hän oli todella hyvä ammatissaan.

Weinsteinin ammatilliset periaatteet olivat elokuvien laadun kannalta ihailtavia, ottaen huomioon, että hän teki töitä pinnallisessa ja periaatteessa rahan hallitsemassa Hollywoodissa. Weinstein valitsi tuottamansa elokuvat laadun perusteella, ja siksi häntä arvostettiin, ja ihmiset halusivat tehdä töitä hänen kanssaa. Weinstein on ollut tuottamassa sellaisia elokuvia kuin the Lord of the Rings ja Pulp Fiction - siis arvostettuja klassikoita, joista itsekin pidän. Kukapa ei.

Weinstein kertoo CNN:n haastattelussa, että hän sai joitakin elokuvahelmiä tuotettavakseen, koska hän luki tarjotut käsikirjoitukset huolellisesti, ja osoitti aitoa kiinnostusta ja rakkautta elokuviin. Hänen kanssaan työskentely oli monen mielestä antoisaa, koska Weinstein oli intensiivinen, älykäs ja halusi tietää elokuvista kaiken - lyhyesti sanottuna Weinstein oli alansa huippu.

Tämä on se vaikea asia, joka keskustelussa ei tunnu nousevan esiin: se, että Weinstein oli loistava tuottaja, ei tee hänen teoistaan vähemmän pahoja. Se tekee hänen teoistaan enemmän pahoja. Se, että Weinstein oli loistava tuottaja, tekee hänestä paitsi valta-aseman väärinkäyttäjän, myös lisäksi taiteellisen arvokkuuden pahimmanlaatuisen häpäisijän.

Weinstein on tuottanut myös elokuvan Kill Bill, joka on aikaansa nähden varsin feministinen elokuva. Samaan aikaan elokuvan pääroolia esittävä Uma Thurman on kuitenkin yksi niistä monista naisista, jotka ovat syyttäneet Weinsteinia seksuaalisesta häirinnästä. Me emme voi suhtautua neutraalisti siihen, että feminisen (tai ihan vaan inhimillisesti hienon) elokuvan tuottaja tekee elokuvan varjoissa ihmisarvon vastaisia tekoja.

Weinstein on luonut painajaismaisen ansan: jos haluatte, että tehdään laadukkaita elokuvia, joissa myös naiset (ja yleensä ihmiset) ovat hyvin kirjoitettuja, kiinnostavia henkilöitä - sitten on parasta alistua väkivaltaan, ja olla hiljaa.

Tuollaisen valinnan edessä näyttelijä kärsii riippumatta siitä, mitä hän valitsee. Kyse on äärimmäisestä vallankäytöstä. Kyse on kokonaisen todellisuuden väärinkäytöstä: jos haluat olla olemassa taiteessa, sinun täytyy luopua ihmisoikeuksistasi tosielämässä.
Weinstein ei käyttänyt väärin pelkästään valtaansa tuottajana. Hän käytti väärin myös sosiaalista asemaansa - häntä suojeli sädekehämäinen rakennelma, jonka kontekstissa naisten tarinoille ei voitu antaa painoarvoa. Tehtiin valinta: jätetäänkö monta klassikkoa tekemättä. Vai syötetäänkö naiset sudelle.

Tämä valinta toistuu muidenkin taiteen kentällä toimivien henkilöiden kohdalla: Bill Cosbyn, jne.
Näen, että tällaista vallankäyttöä voi hyvinkin esiintyä myös kirjallisuuden, kuvataiteen, tai minkä tahansa muun taideinstituution kontekstissa. Me emme voi antaa sellaisen jatkua.

Kun lahjakas, arvostettu taiteilija, toimi hän instituutiomielessä suoraviivaisessa valta-asemassa tai ei, ryhtyy raiskaamaan kollegoitaan tai ahdistelemaan heitä, syntyy julma, ankara, painajaismainen, ja osittain näkymätön, sosiaalinen valta-asetelma. Yhteisö pakottaa väkivallan kohteeksi joutuneet joko a) toimimaan väkivallan tekijän kanssa yhteistyössä ja olemaan hiljaa, tai b) lähtemään pois, tai c) taistelemaan oikeuksistaan oman hyvinvointinsa ja uransa kustannuksella.

Raiskaukset ja seksuaalinen väkivalta aiheuttavat itsetuhoisuutta, itsetunnon hajoamista, ahdistusta ja liudan muita kärsimyksiä. Kohteeksi joutuvat usein syyttävät itseään, ja tuntevat avuttomuutta ja epätoivoa. Tällaisessa puristuksessa olevan ihmisen on hyvin vaikea mitenkään voittaa väkivallan tekijää tilanteessa, jossa väkivallan tekijä on jo alansa huipulla, tai muuten sosiaalisesti arvostettu. Teon kohteesta tulee sosiaalisessa mielessä kummitus.

Elokuva-alalla väkivaltaa kokeneista voidaan sanoa, että he ovat joutuneet olemaan olemassa jollakin oleellisella tavalla pelkkinä kangastuksina, valheina. Fiktiona sanan ikävässä merkityksessä.

Rikosilmoituksen tekeminen ihmisestä, joka on taiteilija tai muuten tunnettu, on äärimmäisen raskas valinta. Ihminen, joka tekee rikosilmotuksen arvostetusta taiteilijasta, voi joutua armottoman kritiikin kohteeksi, ja jos asia joutuu julkisuuteen, asia voi leimata häntä koko loppuelämän ajan.

Kyseessä on kaamea valintatilanne, jossa ei ole helppoja ratkaisuja. Kyse on siitä, mitä me hyväksymme niiltä, joita arvostamme, ja missä positioissa haluamme raiskaajien toimivan yhteiskunnassa; haluammeko heitä kirjoittamaan kauniita, loistavia klassikoita, jotka muovaavat käsityksiämme todellisuudesta - jos näiden todellisuuskäsitysten takana on fyysinen, lihan ja veren todellisuus, joka ilmapiirillään mahdollistaa raiskauksia, ja vaikeuttaa rikosilmoitusten tekemistä?

Mielestäni tässä keskustelussa tulisi toki myös erottaa raiskaukset ja raiskausyritykset esimerkiksi verbaalisesta ahdistelusta. Jos joku henkilö esimerkiksi vitsailee typeriä, häntä ei tietenkään ole syytä välittömästi tuomita. Joissakin tapauksissa anteeksipyyntö voi olla aivan sopiva vaihtoehto. Ja tietenkin ihmisten tulee osata myös antaa anteeksi.

Mutta jos kyse on järjestelmällisestä tai muuten toistuvasta käytöksestä, tai jos teko on hyvin vakava teko, kuten raiskaus tai sen yritys, me emme voi antaa väkivallan tekijän jatkaa vahingollista käyttäytymistään.

Toivon, että tästä tekstistäni käy selväksi, että en kannata sitä, että kuolleiden taiteilijoiden teoksia poistetaan gallerioista. Nämä kyseiset henkilöt ovat kuolleet. Heidän historiansa, ja heidän aikalaistensa historia, on jo kirjoitettu. Meidän ei pidä tietenkään pyrkiä pyyhkimään sitä tyhjiin, vaan meidän tulee oppia siitä jotakin tärkeää vallasta, ihmisistä ja elämästä.

Olen ehdottomasti myös Kähkösen kanssa samaa mieltä, että meidän ei tule hätiköidysti, moralisoivasti tai teeskentelevästi pystyttää noitarovioita. Meidän ei tule myöskään tyytyä yksipuolisiin, liian tiukkoihin, tai muutenkaan yksisilmäisiin vaatimuksiin sen suhteen, mistä, miten tai kuka saa kirjoittaa. Totta kai ihmiset tekevät virheitä, ja meille kaikille anteeksianto on tärkeä taito, koska olemme kaikki niin virheellisiä ja vaikeita.

Totta kai taiteen täytyy olla yhtä kiinnostavaa ja kummallista kuin elämän itsensä.

Toivoisin kuitenkin, että en enää koskaan kuulisi kirjallisuusinstituution huipulla toimivien ihmisten suusta sellaista, että teokset ja tekijät tulisi kokonaan erottaa toisistaan. (Enkä nyt tarkoita Kähköstä, vaan ketä tahansa - tämä käsityshän on varsin yleisesti hyväksytty, ja ymmärrän toki, että halutaan esimerkiksi välttää tulkitsemasta omaelämänkerralliseksi tai autofiktiiviseksi kaikkea mahdollista. Ja tietenkin taiteen ihmeellinen monitulkintaisuus täytyy säilyttää.)

Me olemme ihmisiä. Olemme kaikki osa suurta, ihmeellistä runoa, joka on viimeisten vuosituhansien aikana täyttänyt koko maailman. Meidän teoillamme on väliä. Meidän sanoillamme on väliä. Parhaimmillaan taide onnistuu sanomaan jotakin, joka osuu ehkä jopa lähelle totuutta.
Parhaimmillaan taide ei ole verho, jonka takana raiskataan, ahdistellaan tai tuhotaan ihmisiä.

Taideteos ei elä omaa elämäänsä. Se elää yhteisössä, se elää yhteiskunnassa. Se on puhuva, elävä verho, ja sen kummallakin puolella tapahtuu hurjia, ihmeellisiä, kauniita ja hirveitä asioita. Meidän täytyy pyrkiä ymmärtämään paremmin tätä kummallista ja ihmeellistä elämää, jota kutsumme taiteeksi.

En voi edes vuoden paskimpana päivänä ajatella, että taiteen tehtävä olisi tuhota. Kyllä taide parhaimmillaan pelastaa.

Olen varma, että maailmasta löytyy paljon loistavia kirjoittajia, jotka pääsisivät oikeuksiinsa ilmapiirissä, jossa on hyödyllistä olla muita kohtaan solidaarinen, ystävällinen ja hyvä.

Tällä hetkellä paras keino menestyä itse millä tahansa taidealalla, on raiskata niin monta naista kuin saa kiinni. Se on tehokasta vallankäyttöä, joka pakottaa koko yhteisön lujille - se pakottaa ihmiset denfensiivisiksi, ja se saa ihmiset ajattelemaan, ettei kannata puolustaa ihmisoikeuksia, ettei kannata nostaa meteliä, ettei kannata puolustaa heikompia - ettei kannata tehdä niin kuin tietää oikeaksi.

Se, että järjestelmällisesti väkivaltaa tekevä ihminen saa päättää, mitä todellisuudesta sanotaan, ei voi mitenkään olla oikein.

Sen takia meillä ei ole muuta vaihtoehtoja, kuin yrittää parhaamme mukaan kampittaa kaikkia maailman Weinsteineja - että joku yhtä lahjakas, mutta lempeämpi, voisi päästä käyttämään sitä valtaa, joka maailmassa on aina jonkun käsissä. Kyse on siitä, kenen.

Ystävällisin terveisin,
Stina Saari

Pimeästä

Hei, mun iho.

Mikä nyt on kun ei omassa kodissaan löydä

Miten täällä on näin paljon lavuaareja yhtäkkiä?

-        Oletteko koskaan rakastanut?

valokatkaisijaa?

turrea?

Mikä nyt on kun ei omassa

Yhtäkkiä näin monta lavuaaria

-        Oletteko koskaan rakastanut? Omassa kodissaan

saa keittää kahvia?

niitä pimeitä...

-        Teillä on osteoporoosi.

-        Mutta minähän hyräilen.

Pesevät käsiään mustassa vedessä.

Pieni, valkea juttu

Kävin hammaslääkärissä, mikä oli hyvin jännittävää. Viimeinen hammaslääkärikäynti on tullut tehtyä joskus pari vuotta sitten, toisin sanoen menneinä ynnä muinaisina aikoina, joiden jälkeen hammaskalustossani on varmasti tapahtunut kaikenlaista liikehdintää, rapistumista, kohoamista ja muuta maisemallista.

Esitäyttölomakkeessa kysyttiin, olenko masentunut tai ahdistunut. Huomasin, että en ole, ja laitoin rastin kohtaan ”ei”, ja se tuntui mukavan painokkaalta.

Itse vastaanotto meni myös oikeastaan ihan hyvin. Pahimmat pelkoni eivät käyneet toteen, toisin sanoen purukalustoni ei ryhtynyt murenemaan sinne vastaanotolle, vaikka kaksi valkotakkista naista tökki minua sellaisilla välineillä, joiden hallussapito on takuulla kiellettyä vankiloissa.

Oikean poskeni alarivistössä sijaitsee, oikein syvällä suussa, neljäs viisaudenhampaistani. Se tuntuu joka vuosi hitaasti ja kivuliaasti hakevan enemmän tilaa itselleen, mutta jää aina vähän ikenen alle piiloon niin, että sen peseminen on mahdotonta ja hampaan ympäristö tulehtuu helposti.

Koska mokomaan viisaudenhampaaseen oli päässyt kehkeytymään (pieni) reikä, kiltti lääkäri tökki sinne väliaikaisen suojapaikan, ettei hammas kipeydy tai tulehdu ennen kuin sitä ryhdytään repimään irti.

Kurkistin sitä kotona peilistä. Väliaikainen paikka on jokin hopeainen ja kimmeltävä, oikeastaan aika hieno. Melkein toivoisi, että se jäisi sinne posken uumeniin kimmeltämään, eikä tarvitsisi alistua kammottavahkoon irtirepimisoperaatioon.

Tulin tätä kaikkea kovaa, valkeaa ja hitaasti muuttuvaa, sekä toki yksiselitteisen materiaalista hammasainesta kohdatessani pohtineeksi sitä, miten materiaalisia ovat myös ihmisen käyttäytymismallit, tunnekuviot ja ajattelun suunnat.

Omiin mentaalisiin rakenteisiinsa jotenkin tottuu samalla tavalla kuin kiukutteleviin hampaisiin, jotka puskevat esiin jostakin kehon syvyyksistä. Harva ihminen intuitiivisesti haluaa ryhtyä repimään kehonsa osia erilleen toisistaan, vaikka tilanne vaatisi sitä aivan ehdottomasti. Mieluummin pidetään kiinni kivusta kuin silvotaan tutuksi käynyttä muotoa.

Tämä rakkaus tuttuuteen kaiketi juuri hankaloittaa oman käyttäytymisenkin muuttamista. Pelottaa, että mitä jos minä rikon nykyisen olemiseni perustat, mutta mitään uutta ei rakennukaan. Mitä jos jää vain valkeita pirstaleita, joista ei enää synny uutta muotoa.

Kiinni kasvaminen ei kuitenkaan ole viisaudenhampaiden tarkoitus. Ne puhkeavat kivuliaasti ja vaativat huomiota, ja sitten ne kiskotaan juurineen irti leukaperistä. Kudos hampaan ympärillä ei enää tulehdu niin helposti. Muutama viikko operaation jälkeen ei tule edes tunnusteltua kielellä sitä kohtaa, jossa puristava hammas joskus oli. Aivot ovat muuttuneet.

Runous ei ole marginaalissa!

Taannoisen Runokuun ohjelmistossa tuli useammassa paneelissa mainituksi runouden oletettu marginaalisuus. Nykyrunouden tietyt ilmentymät, kuten tietynlaiset runokokoelmat, toki ovat marginaalissa siinä mielessä, että niitä ei myydä kovin paljon.

Minussa heräsi kuitenkin jonkinlainen vastarinta ajatukseen siitä, että runous olisi jollakin tavalla eriytynyt ilmiö, jota tekevät ja kuluttavat samat ihmiset. Ehkä olen ylitulkinnut joitakin puheenvuoroja, eikä marginaali-sanaan liitykään tätä eriytymisen aspektia. Ja toki saattaa olla niin, että niinsanottuja vaikeita, paneutumista vaativia kokoelmia, kuten Tennilän Onttoa harmaata ahmivat lähinnä ihmiset, jotka itse ovat myös runoilijoita tai muutoin tekemisissä Poesian tai muiden runokeskeisten toimijoiden kanssa.

Kuitenkin runoudesta puhuttaessa täytyy ymmärtää runouden erityinen luonne ja olemus sekä erityisesti jotakin olennaista runouden kielestä: kielen monikerroksisuus, monimerkityksellisyys ja materiaalisuus. Runouden konventiot yltävät tunnetun historian hämäriin asti, ja ne voidaan havaita nykykirjallisuuden loistavimpien tähtien keinoissa. Kaiken kaunokirjallisuuden muodostamassa maailmankaikkeudessa ei ole mitään kolkkaa, jonka taipeisiin runous ei olisi ujuttanut veikeitä sormiaan.

George R. R. Martin kirjoittaa viihteellistä, klassista epiikkaa, joka tokikin juontaa juurensa kansanrunouteen. Martinin tapa kirjoittaa uudistaa tätä perinteikästä lajia: hänen kuvailuunssa on uinut modernin realismin näkökulmatekniikkaa, konkretiaa ja ihmisen ympäristösidonnaisuuden tematiikkaa. Runous on teoksissa läsnä paitsi niiden eeppisyydessä, myös allegorioissa ja kuvailussa realismin rinnalla. Esimerkiksi kohtauksessa, jossa esitellään lyhytkasvuista, älykästä Tyrion Lannisteria, käytetään runon kuvakieltä sekä runollisuutta juuri tässä runouden käsitteen laajemmassa mielessä. 

Kohtauksessa Tyrion avaa tavernan oven, ja maahan heittäytyy pitkä varjo. Tämä yksinkertainen, mutta nerokas pieni kohtaus kuvaa Tyrionin älyllistä ja henkistä jättiläismäisyyttä, joka on kuin varjo, ja jää keskiaikaisten (tai inhimillisten) ennakkoluulojen vuoksi ikään kuin näkymättömiin ”kääpiön” taakse. Jonkin oven eli mahdollisuuden avautuessa Tyrioinin suuruus, hänen varjonsa, kuitenkin tulee äkkiä näkyväksi. Henkilön kaikki myöhemmät teot ja kokemukset voidaan peilata siihen hetkeen, kun Tyrionin varjo heittäytyy pimeälle pihalle.

Runouden kieli ja monikerroksisuus näkyy muidenkin meteorimaisten, myyvien kirjailijoiden teoksissa. Katja Kettu on tästä ilmeinen esimerkki, sillä hänen uusimpaisensa, Yöperhosen, takakannessa komeilee hyvinkin modernistinen, kuvakielinen ja metakirjallinen runo: ”Selkovereni siinä, litilempi linnunpoikani. Minä olen kaikukoppa sinun kieltesi soida.” Toki Ketun kieli ylipäätään onomatopoeettisuudessaan ja kekseliäässä taikinamaisuudessaan täytyy nähdä nimenomaan runollisena. Jos runouden erityispiirteinä ei voida pitää juuri kieltä, monikerroksisuutta ja kuvainnollisuutta, koko sana "runous" joutuu epäilyttävään valoon.

Runous ei ole marginaalissa – päin vastoin. Se on kaikkialla.